Luonnonmukainen metsä ja hyvinvointi

Riitta Wahlström, 2018

Metsä suomalaisuuden ydintä

Lapsuudessani asuin kaikki kesät metsässä ja metsän läpi kävelimme pientä kinttupolkua pitkin maitoa maatalosta hakemaan. Kinttupolun varrella oli suolampi ja siellä kuulemma asui Pömppö-niminen peikko, joka saattoi napata kiinni. Lapsen mielessä tämä kaikki oli aivan totta, niinpä lammen lähelle ei koskaan menty. Vastaavanlaisia metsäkokemuksia lienee edelleen suurimalla osalla suomalaisia, vaikka urbanisaatio ja turismi on nakertanut tämän perinteen, viettää lapsuuden kesät mökeillä, metsäympäristössä. Metsät olivat muinoin luonnonmukaisia, eivät kuten monasti nykyään saman ikäisten puiden puupeltoja tai jopa kitukasvuisten mäntyjen aukioita. Metsä oli täynnä eri-ikäisiä puita, puroja, pikkuisia polkuja ja se oli sekä turvallinen ja suojaisa, mutta toki pelättiin petoja. Petoeläimistä saatiin muinoin kuitenkin turkiksia ja ruokaa. Metsä oli kaikki kaikessa, eipä ihme, että suomalaisia kutsuttiin muissa maissa metsäsuomalaisiksi. Suomihan oli suomaata, kirjottu metsällä ja järvillä. Vieläkin Suomi on maailman metsäisimpiä maita.

Valtava muutos kuitenkin tapahtui ja metsiämme alettiin parturoida tehokkaasti ja mittavasti sotien jälkeen. Varsinkin Pohjois-Suomessa tehtiin kymmenien neliökilometrien (pahimmillaan jopa 200 neliökilometrien) avohakkuita. Sen jälkeen istutetut yhden lajin puupellot-räkämänniköt eivät metsiä enää olleet, vaan raiskattu metsän ekosysteemi. Luennoin kerran noin parille sadalle terveydenhuollon ammattilaiselle metsän hoitavista voimista. Keskustelimme myös, millainen metsäympäristö on lääkinnällisin. Koulutuslaitoksen rehtori nousi seisomaan ja alkoi kertoa, miten hän itkee nähdessään avohakkuuaukean. Monet kertoivat, että sotilaallinen puupelto aiheuttaa masennuksen ja epätoivon tunteen. Metsä, joka oli koettu elvyttävän ja antavan monenlaisia ravinto- ja tarvikeaineita, olikin muuttunut sellukattiloiden raaka-ainevarastoksi.

Jos 1950–2010 lukujen aikana olisikin taloudellinen nousumme tehty perinteisellä jatkuvan kasvatuksen ja poimintahakkuun tavalla, olisi meillä jäljellä terveysmetsät ja huomattavasti terveemmät vesistöt.

Luonnonmukainen, monimuotoinen metsä elvyttää

Tyrväisen 2007 ja Korpelan ym. 2010 tekeminen tutkimusten mukaan kaupunkien ulkopuoliset alueet parantavat mielialaa kaupungin viheralueita, puistoja ja muita vastaavia paremmin. Ihmisillä on lajiominaisuutena tunteiden kokeminen suhteessa ympäristöön. Metsä, jossa on pensailla, nuorilla puilla, vanhoilla ja niillä aikuisillakin paikkansa ja suojaa eri eläinlajeille, koskettaa ihmistä kauneudellaan ja salaperäisellä voimallaan. Tutkimukset osoittavat, että metsä, jossa on erilaisia puita, eri-ikäisiä puita, vesistöjä puroina, lähteinä tai jokina sekä pieniä aukeita niittyjä ja kallioita koetaan kaikkein miellyttävimpänä ja elvyttävimpänä. Terve metsäympäristö näyttääkin olevan terveellisin ihmisellekin.

Metsän hyvinvointia ja terveyttä lisäävissä tutkimuksissa on tullut esille, että parhaiten ihmisiä kuntouttaa vanha metsä, seuraavaksi monimuotoinen ja vähiten puistometsä (ks. Tyrväinen ym. 2017). Avohakkuuaukeita ei tiettävästi ole otettu tutkimukseen edes mukaan. Tarvitsemme siis kiireesti lisätä monimuotoisia, jatkuvan kasvatuksen metsiä ja vanhoja metsiä ja tehtävänämme on suojella vanhoja puita.

Moni-ikäisessä jatkuvan kasvatuksen tavalla hoidetussa metsässä on myös vanhoja puita, joiden merkitys on aivan erityislaatuinen.

Vanhojen puiden erityismerkitys

Vanhojen puiden merkitys on niin valtava, jos ihmiskunta sen olisi oivaltanut, maailma olisi hyvin erilainen.  Monissa Euroopan maissa, Englanti malliesimerkkinä, kaadettiin suuret mahtipuut sotalaivoihin ja siten metsät hävisivät. Jos olisi ollut viisaus säilyttää metsät ja vanhat puut ensisijaisena aarteena, maailmanhistoria olisi kenties vähemmän verinen ja karu.

Olen aina kokenut vanhat puut aivan erityisen merkittäviksi ystäviksi. Joka paikassa missä olen asunut, olen etsinyt niitä ja tervehtinyt, halannut, nojannut, kokenut yhteyttä. Nykytutkimukset osoittavat, että puuhun nojaaminen, halaaminen ja lähellä hiljentyminen alentavat verenpainetta ja vähentävät stressiä. Vanhojen puiden biodiversiteettiä lisäävä arvo on mittaamaton. Vanhassa puussa on usein mahtava määrä erilaisia linnunpesiä, hyönteisiä, jopa kääpiä. Monissa kulttuureissa pidetään vanhoja puita pyhinä. Intiassa useissa kylissä on pyhä puu, jolle viedään kukkia ja siemeniä ja riisiä koristeeksi, sen alla rukoillaan ja sitä kunnioitetaan. Bulgariassa Melnikin lähellä sijaitsevassa Stoynan puistopyhätössä on 1300 vuotta vanha idänplataanipuu, jolla uskotaan olevan parantavia ominaisuuksia. Ihmiset tulevat istumaan sen alle ja jättävät pyyntöjä itsensä ja rakkaittensa puolesta.

Professori Suzanne Simard (2018) on tutkinut puiden välistä keskinäistä kommunikaatiota modernin tieteen menetelmin. Hän ja hänen tutkimusryhmänsä ovat tutkineet tätä aihepiiriä 30 vuotta. Hän korostaa vanhojen puiden (mother trees, äitipuut) tärkeyttä ekosysteemissä. Vanhat puut ottavat pienet taimet hoitoonsa juurisienien kautta antaen niille ravinteita ja vettä. Vanhat puut ovat siten äärimmäisen tärkeitä metsäekosysteemin kasvulle ja hyvinvoinnille. Jopa kuoleva puu siirtää ravinteita eläville puille. Simardin mukaan onkin kysymys yksilöiden ja lajien välisestä yhteistyöstä eikä kilpailusta. Vanhat puut ovat tutkimuksessa olleet merkittävä tiedonantaja puiden välisessä yhteistyössä ja avunannossa.

Psykologisesti vanhan puun kauneus ja ihmeellisyys on eräs kuvatuimpia taiteessa. Vanhat puut ovat metsän sydän ja ihmiselle metsä on ihmislajin sydän ja keuhkot. Olen kampanjoinut sen puolesta, ettei vanhoja puita kaadettaisi, niitä on jo nyt liian vähän. Jokainen olisi säilyttämisen arvoinen, koska kelottuneena, lahonneena, kaatuneenakin ne ovat merkittäviä monilajisuuskoteja monille uhanalaisille sienille, kasveille, hyönteisille ja lukemattomille kolopesijälinnuille. Mitä on metsä ilman pöllöjä, huuhkajia, tikkoja ja palokärkiä. Lintumaailman moninaisuus säilyy monilajisessa ja moni-ikäisessä metsässä.

Metsä lääkkeenä

Kun kulkee monilajisella ja moni-ikäisten puiden ja muiden kasvien sekä eläinten metsässä kokee olevansa kuin temppelissä. Japanissa suurta muotia ovat metsäkylvyt (Shirin-yoku) ja metsäterapia. Lääkäri suosittelee hiljaista, rauhallista kävelyä metsässä päivittäin. Tällöin saadaan apua moniin vaivoihin. Suomessakin on joitakin lääkäreitä, jotka antavat metsäkävelyreseptin potilailleen. Tutkimusten mukaan aivovammapotilaat hyötyvät erityisesti säännöllisestä metsäkävelystä ja selkävaivaisilla rauhallinen metsäluonnossa kävely aktivoi erilaisia lihaksia.

Tutkimuksia metsäterapian vaikutuksista masennuksen, rauhattomuuden, stressin ja aggressiivisuuden hoitoon on jo lukemattomia, ja niinpä metsä onkin aarre hoidollisessa mielessä. Kymmenen minuutin samoilu metsissä laskee stressitasoa, 20 minuutissa mieliala alkaa kohentua ja tunteet tasapainottua ja tunnin metsäretkellä on jo vaikutusta tarkkaavaisuuteen ja kognitiivisiin toimintoihin. Noin pari tuntia metsässä olon jälkeen alkaa immuniteettitaso parantua. Stressistä elpymiselle on tunnusomaista esimerkiksi vihan ja pelon tunteiden väheneminen sekä myönteisten tunteiden vahvistuminen (Korpela ym. 2010).

Lihasjännityksen on todettu vähentyvän, pulssi hidastuu ja jopa syöpäsoluja ja viruksia tuhoavien NK-solujen on todettu lisääntyvän metsäkävelyn ja metsässä rauhoittumisen jälkeen (ks. Lee ym. 2012, Tsunetsugu 2013). Metsäympäristöt houkuttelevat myös liikkumaan, mikä on keskeistä hyvinvoinnille (ks. Tyrväinen, Savonen & Simkin 2017).

Metsäympäristö lieventää tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivien lasten oireita ja parantaa keskittymiskykyä. Jopa matematiikan koetulokset paranivat lapsilla, jotka ennen koetta saivat olla tunnin metsässä (Tyrväinen ym. 2014, Jäppinen 2014). Monilla kouluilla Suomessa onkin oma koulumetsä, jonne mennään säännöllisesti.

Metsä- ja luontoympäristön terveysvaikutukset ovat nykytutkimuksen valossa niin kiistattomat, että tämän lääkekaapin antama hoito tulisi voida paremmin tuotteistaa ja kulttuurissamme käyttää terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Suomen psykologiliiton eko- ja ympäristöpsykologian toimikunnan jäsenenä olin laatimassa kirjelmää kunnille siitä, miten jokaisessa kaupungissa olisi terveyden kannalta tärkeätä laatia kaupunkisuunnittelu siten, että olisi helppo päästä lähimetsään tai puistoon. Viher- ja vesiympäristöjen vaikutuksen tutkiminen on tiedemaailmassa kasvanut viimevuosina valtavasti. Syynä on monet havaitut terveysvaikutukset. Pitkäaikaistutkimuksessa on havaittu asuinympäristöjen vehreyden yhteys onnellisuuteen ja terveyteen. Professori Kalevi Korpela on Tampereen yliopistossa tutkinut aiheuttaa jo vuodesta 1985. Hän toteaa (HS.10.3.2018) että väestötason tutkimuksissa Hollannissa ja Britanniassa havaittiin, että mitä enemmän asuinalueella on viheralueita, sitä vähemmän on sydän- ja verisuonitauteja (ks. myös Korpela ym. 2008).

Etelä-Korealaisen lääketieteellisen tutkimuksen mukaan jopa vakava masennus parani metsäterapialla paremmin kuin sairaalahoidossa (Choi Wang Yong 2009). Etelä-Koreassa on monia metsäterapiakeskuksia ja metsää suojellaan näiden keskusten takia. Lääketieteellinen tutkimus masennuksen paranemisesta metsäterapialla on vaikuttanut metsänsuojeluun. Voi vain laskea mielessään, miten kallista on sairaalahoito verrattuna metsäterapeuttiseen hoitoon. Lisäksi tiedämme, että metsän hoito ei aiheuta ikäviä sivuvaikutuksia, joita usein mielialalääkkeillä on. Mielenterveyskuntoutuksessa voisi olla kokeiltavana metsäterapia ja sen vaikutus. Metsän hyvinvointia ja terveyttä lisäävissä tutkimuksissa on tullut esille, että parhaiten ihmisiä kuntouttaa vanha metsä, seuraavaksi monimuotoinen ja vähiten puistometsä (ks. Tyrväinen ym. 2017). Avohakkuuaukeita ei tiettävästi ole otettu tutkimukseen edes mukaan. Tarvitsemme siis kiireesti lisätä monimuotoisia, jatkuvan kasvatuksen metsiä ja vanhoja metsiä ja tehtävänämme on suojella vanhoja puita.

Monimuotoisen metsän hoito on niin merkittävää, että se tulisi ottaa lääkehoidon rinnalle eräänä vaihtoehtona. Etelä-Koreassa, Japanissa onkin otettu käyttöön sertifioitu terveysmetsä-käsite (Forestry Therapy Bases); niin merkittäväksi on koettu sopivan metsän hoidollinen kokonaisvaikutus. Jokainen terapiametsäksi hyväksytty metsä on testattu mittaamalla 12 erilaista psykologista ja fysiologista muutosta ihmisen kokonaishyvinvoinnissa.  Kun vaikutustulokset on saatu, on annettu Forest Therapy Base -sertifikaatti. Jotkut japanilaiset yritykset käyttävät terveysmetsätoimintaa osana terveydenhuoltoa.

Etelä-Korean metsähallitus avasi ensimmäisen terveyttä edistävän metsän 2009. Vuonna 2015 kohteita oli jo 24 ja niihin tehtiin yli miljoona vierailua erityisen forest healing instructorin kanssa, joka oli perehtynyt metsän terveysvaikutuksiin. Tanskassa on perustettu ensimmäinen terveysmetsä Octovia mielenterveysongelmien hoitoon ja ehkäisyyn (Tyrväinen ym. 2017). Meillä Suomessa yhtenä maailman metsäisimpänä valtiona voisi olla laajaa metsäterapiatoimintaa ja voisimme luoda useita metsäterapiakeskuksia Etelä-Korean ja Japanin mallia seuraten. On vielä paljon tutkittavaa siitä, mitkä erilaiset seikat metsäympäristössä näin voimallisesti hoitavat ihmistä.

Miksi metsä elvyttää

Hiljaisuuden, jota löytyy vielä onneksi useimmista metsistämme, on todettu olevan merkittävä kuntoutustekijä. Kaupunkiympäristössä erityisesti koneiden ja liikenteen aiheuttama melu lisää riskiä sairastua sydänsairauksiin. Metsässä toki on aina ääniä, tuulen suhinaa, eläinten ääniä ja mahdollisten vesistöjen erilaisia ääniä, mutta nämä äänet rauhoittavat. Luonnonäänien on todettu olevan hoitavia, luonnonmuotojen ja -materiaalien samoin. Luonnon värimaailma tuntuu hyvältä, vihreä väri metsässä rahoittaa ja tasapainottaa.

Metsän erityistä happipitoisuuden merkitystä on selvitetty. Happipitoisessa metsässä aivojen hippokampuksen koon on todettu suurentuvan. Hippokampuksella on keskeinen rooli muistitoiminnoissa. (Tyrväinen ym. 2017). Happipitoisuus on ilmakehässä laskenut saasteiden takia. Hurjimpia uutisia ovat olleet Pekingin savusumut ja tänä keväänä uutisoitiin, että New Delhin ilmansaasteet olivat niin suuret, että mittarien yläraja ylittyi. Ihmisiltä kiellettiin liikuntaharrastukset ulkona. Kuvat melkein mustasta ilmasta kaupungissa ovat todella ahdistavia. (Tekniikan Maailman nettiuutiset tammikuu 2018.)

Metsänympäristön antama hyvä happi on siten aivan keskeinen tekijä, koska se on aina parempi kuin kaupungissa. Metsä hoitaa toki monella muillakin tavoilla, joita nykytutkimus ei ole vielä tavoittanut. Puiden hoitavaa ja lääkinnällistä merkitystä on tutkittu ja niihin liittyvä perinnetietoa on tallennettu kansallisesti ja kansainvälisesti. Vaikka tietoa on paljon, nykysuomalaiset keskimäärin eivät kuitenkaan tiedä näitä asioita. Koulussa ja yliopisto-opinnoissa niistä ei kerrota, eikä tavanomaisissa tiedotusvälineissä.

Puiden hoitavat voimat

Venäjällä ja Virossa on tavanomaista tietää tarkalleen, mihin vaivaan mikin puu antaa apua ja kuten venäläiset lääkärit, joille luennoin metsäterapiasta, totesivat: ”Me tiedämme ilman muuta, millaista energiaa mikin puu antaa ihmisille”. Suomessakin tämä tieto on ollut, vaikka osittain hukattu, mutta ns. vanha kansa tietää ja olenkin näitä tietoja hieman tallentanut kirjaani Eheyttävä luonto (2008). Monimuotoisessa metsässä voi kohdata herkän haavan, tunteita rauhoittavan männyn, voimaa ja iloa antavan koivun sekä syvää rauhaa luovan kuusen. Männyn haihtuvat öljyt hoitavat ääreisverenkiertoa ja lievittävät reuman oireita. Sveitsissa jopa hoidetaan reumapotilaita männyn neulasilla täytetyillä patjoilla. Männynneulaskylpyjä käytetään lievittämään stressioireita.

Pihlajan suojelevan voiman tunsivat keltit ja edelleen jotkut englantilaiset kantavat taskussaan pihlajanoksan palasta sen suojelevan voiman takia. Nämä perinnetiedot ovat nykykulttuurissa äärimmäisen väheksyttyjä, eikä niihin liittyviä tutkimushankkeita ole Suomessa juuri lainkaan. Amerikassa on vihdoin aloitettu tutkimussuuntaus, jossa kartoitetaan Traditional Knowledge, perinnetietoa, laajemmin eri kansojen rikkaasta tietoarkistosta. Suomessa on onneksi muutamia uranuurtajia erityisesti metsään liittyen professorit Toivo Rautavaara ja Sinikka Piippo. Sinikka Piippo on ansiokkaasti koonnut valtavan määrän kasvien ja puiden terveys- ja lääkinnällistä tietoa ja jatkanut Toivo Rautavaaran merkittävää elämäntyötä.

Kansaperinnetietoa on toki runsaasti, mutta ei nykytutkimuksen mittareilla selvitettyä tietoa siitä, mikä kansanperinnetiedossa on toimivaa ja miksi. Metsään on liittynyt lukematon määrä terveystietoa, psykologista ja spirituaalista kokemustietoa, josta suuri osa on täysin kartoittamatta. Tunnetuimmat kuten muurahaispesässä istuminen reuman helpottamiseksi on tunnettu lähinnä huumorina. Monet muut vastaavat ilmiöt eivät ole jääneet edes vitsinikkareiden aineistoiksi puhumattakaan arvostettaviksi hyvinvointitutkimusten kohteiksi.

Metsään tahdon mennä nyt, lauletaan vanhassa laulussa. Metsä on ikiaikainen terapiakeskus suomalaisille, koska metsään pääsee ja se on avoin, eikä muurein suljettu varakkaiden omaisuus kuten monissa maissa. Metsän sydän on se kokonaisuus, jonka ihminen vaistomaisesti kokee.  Monimuotoisessa metsässä on kaikki se kauneus silmille, mistä ihminen nauttii. Värien, muotojen ja pintojen kirjo ja leikki. Ja metsän tuoksut, ihmeelliset näkymättömät tuoksut, kukista, kaarnoista, sammaleista, puista, eläimistä. Vaikka emme huomaa näiden tuoksujen antajia, koemme ne parantavina. Mänty ja kuusi puista ovatkin varsinaisia huippulääkäreitä, joista lääketeollisuus on ikiaikaisesti hyötynyt kehittämään yskänlääkkeitä ja ihosalvoja. Kuusenpihkasalva lienee tunnetuin vaikeitakin ihovammoja hoitavana salvana.            

Kaikkein vaikuttavin on toki vanha metsä ja siellä koettavat luonnon ihmeet. Olimme Erkki Lähde ja me muut Ekometsätalouden liiton metsäretkellä seminaarimme jälkeen. Huikeinta oli istua vanhan aihkimännyn luona, jossa oli kotkanpesä. Ihmeellisin kokemus on kuitenkin ollut ns. iki-metsässä, jossa ei ole ihmisen jälkeä juuri lainkaan. Kävelimme taigan viimeisiä yhtenäisiä metsäalueita Vuokkiniemestä Venehjärvelle, poluttoman metsän läpi noin 30 kilometrin matkan. Retki oli osa johtamaani ympäristökasvatuksen täydennyskoulutusta. Matkalla yövyimme tässä koskemattomassa metsässä ja hiljaisuus oli aivan uskomaton. Puissa roikkuivat yli puolen metrin mittaiset naavat ja lupot. Sellaisia en ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt missään metsässä. Pelkästään nähdä, miten pitkiksi naavat ja lupot puhtaassa ilmassa kasvavat, on jo ihme.

3

Syväekologinen metsä- ja luontosuhde

Muinoin metsään mentiin suuren kunnioituksen vallassa. Metsän voimilta, näkyviltä ja näkymättömiltä kysyttiin hiljaisuudessa lupaa astua metsän temppeliin. Metsässä tiedettiin silloin olevan monenlaista väkeä, maahisista metsänhaltijaan ja metsän emäntään. Monia nimiä annettiin niin metsälle kuin sen haltijoille, peikoille ja muille luonnonhengille. Metsä kirkkoni olla saa, lauletaan suomalaisessa runossa. Se pyhyys, joka koetaan, on syvänyhteyden rauhaa. Se on sellaista rauhaa, joka menee jokaiseen soluun ja sielun ytimeen.

Syväekologia, deep ecology, -suuntaus, jota ylläoleva teksti tuo suomalaisittain esiin, korostaa ihmisen ja luonnon ykseyttä, yhteensulautumista ja syviä tunnekokemuksia. Erityisesti metsäluonnossa koetaan ykseyttä, sulautumista. Kun menee metsään vain hiljentymään, meditoimaan tai rukoilemaan, on metsäyhteyden voima niin suuri, ettei ihme, jos kiitollisuuden kyyneleet ilmaantuvat. Metsän pyhässä sylissä voi olla niin hyvä olla, että maalliset, ihmisiin sitoutuneet murheet ja tuskat huuhtoutuvat pois. Syväekologeista merkittävimmät ovat olleet luonnonsuojelijat norjalainen Arne Naess, yhdysvaltalaiset John Muir, Henry David Thoreau ja Joanna Macy sekä australialainen ympäristöaktivisti John Seed. Suuntaus on myös läheistä sukua ympäristöfilosofialle ja ekopsykologialle.

Ympäristöfilosofian professorin Henryk Skolimowskyn (1984) mukaan omasta terveydestä huolehtiminen merkitsee vastuuta ihmistä lähinnä olevasta ympäristöstä. Hän korostaa elämän pyhyyttä, jota ei voi todistaa tieteen avulla. Kuulumme tiettyihin asuinpaikkoihin, jotka ovat kulttuurimme ja henkisen ravintomme lähteitä. Nämä asuinpaikat ovat väliaikaisia, joissa asumme lintujen tavoin väliaikaisesti. Ne ovat ihmisillekin kuin pyhäkköjä, joita tulee hoitaa kuten hengellistä temppeliä. Jokaisen tehtävä on luoda tämänkaltainen yhteys maahan, metsään ja paikkaan missä asuu. Kysyin Henryk Skolimowskilta, kun näin hänet aamulla kävelemässä lähellä Vihdin metsää, että mitä hän kävellessään pohtii. Hän totesi: ”siunaan tämän paikan”.

Yhteistä näille suuntauksille on pitää luonnollisena ihmisen tunnistamaa luonnon pyhyyttä. Tämä yhteyden ja pyhyyden kokeminen on alkuperäiskansoille ilmiselvää ja osa kulttuurien luonnonsuojelutapaa. Pyhänä pidettyä lajia, vanhaa puuta tai aluetta, ei saa tuhota, ei mistään hinnasta. Joidenkin Australian aboriginaalien on sanottu kuolleen tuskasta, kun heidän pyhä paikkansa on tuhottu. Yhteys maahan voi olla niin syvää ja henkilökohtaisesti, niin merkittävää. Aboriginaalit eivät koskaan syö omaa klaanieläintään ja täten varmistetaan, ettei mitään lajia metsästetä sukupuuttoon.

Länsimaisen ihmisen tapa pitää puita ja metsää pelkästään hyödykkeenä on syväekologisteille ja alkuperäiskansoille vierasta.  Kun länsimaisen kulttuurin ihminen katsoo vanhaa puuta, hän laskee mielessään sen hintaa ja käyttömahdollisuuksia, syväekologinen näkökulma katsoo vanhaa puuta pyhänä, ainutkertaisena, arvokkaana ja monien eri lajien kotina. Syväekologisen ajattelun mukaan ihminen on osa luontoa, ihminen on täysin riippuvainen luonnon terveydestä, ihminen saa henkiset kokemuksensa luontoyhteydestä. Jotkut syväekologisesti suuntautuvat ihmiset pääsevät kokemaan luonnon näkymättömän maailman luonnonhenkineen ja energioineen, metsän auroineen ja veden tunnistamisen varvun avulla. Nämä ominaisuudet olivat ennen muinoin luonnollisia piirteitä, nyt niitä kummastellaan.

Perinnetietojen ja -taitojen elvyttäjänä toimiva Helge Salo on eräs nykysuomalaisista, jolla on tällainen erityinen syväekologinen suhde. Hän on kanavoinut elämänkumppaninsa Marja Lehtisen kirjoittamissa kirjoissa luonnonhenkien kertomaa luonnonviisautta (ks. Lehtinen ym. 2012 ja 2013). Voiko syväekologinen ajattelu- ja kokemustapa tulla yleiseksi ja hyväksytyksi tavaksi kohdata itsensä ja luonto?  Digiaika runnoo teknologian ylemmyyttä ja ihmisen hyöty- ja suoritusmaailman tärkeyttä. Miten tähän manipuloituun teknologiseen kulutuskulttuuriin sopii syväekologinen, luonnonsuojelullinen ja herkkä luontosuhde?

Metsien ja ihmiskunnan tulevaisuus

Ilmastomuutoksen takia metsien merkitys on tullut entistä tärkeämmäksi. Ilmastometsitys, jossa metsitetään uudelleen autioituneita alueita ja pidetään huolta metsäpinta-alan laajenemisesta, on tuonut esille sen, miten metsitys ja metsä ovat keskeisiä keinoja ilmastomuutoksen aiheuttamien ympäristöongelmien torjunnassa.  Metsiä on hävitetty erityisesti lihakarjan tuotannon tarpeisiin. YK:n FAOn raportin mukaan viimeisten 300 vuoden aikana metsiä on hävitetty 1,4 miljardia hehtaaria. Ja vauhti vain kiihtyy. FAO:n arvion mukaan lihankulutus lisääntyy 76 % ja lihan -ja ravinnontuotantoon liittyvä maanviljelys lisääntyy 60 %.

Yhä useammat metsät tuhotaan maailmassa näkemättä niiden merkitystä terveydelle ja ilmaston säätelylle. YK:n lanseeraamassa Agenda 2030 toteaa, että jokaisen valtion tehtävänä on suojella metsiä, metsittää aavikoita ja hoitaa metsiä kestävällä tavalla. Miten tämä käytännössä saadaan aikaiseksi, onkin ihmiskunnan kohtalonkysymys. Tarvitaanko pikaisesti syväekologiaa, ekofilosofiaa ja ekopsykologiaa oppiaineiksi kouluihin ja yliopistoihin? Olisiko tähdellistä luetuttaa Thoraun kirja Kävely metsässä tai John Seedin Thinking like a Mountain ja monet muut syväekologisesti suuntautuneet teokset osana metsänhoidon opintoja? Muuttuisiko kerskakulutuksen manipuloitujen ihmisten maailmankuva? Mikä on se seikka, joka saa ihmiset lopullisesti järkiinsä ja arvostamaan niin paljon metsien merkitystä, että kulutustottumukset, lihansyönti ja turhien tavaroiden hamstraaminen muuttuu?

Kenties valtavirraksi alkaa vihdoin tulla oivallus siitä, että jokaisen onnellisuus ja hyvinvointi nähdään suoraan yhteydessä luonnon hyvinvointiin.  Onnellisuus- ja hyvinvointitutkimukset korostavatkin, että terveimpiä ja tyytyväisimpiä ovat aktivistit, luonnonsuojelijat ja muut pyyteettömästi hyvää muille tekevät ihmiset. (McTaggart 2017). Luonnonsuojelutoiminta, metsien suojelu ja metsien istutus tulisikin saada sekä poliittista että ennen kaikkea median arvostusta. Luonnonsuojelutoimintaan ja metsien suojeluun tarvittaisiin kaikki voimat, poliittisesta mediaan, yksilöistä ryhmiin. Jos nyt ei aktiivisesti panosteta metsittämiseen, metsien suojeluun, vesien puhdistamiseen ja ilman happipitoisuuteen, ihmislajin tulevaisuus on erittäin haasteellinen. Tämän sukupolven on tämä muutos tehtävä. Luonto ei voi enää odottaa.

Artikkeli julkaistu teoksessa Yrjö Norokorpi ja Timo Pukkala (toim.) Jatkuvaa kasvatusta jokametsään (s. 82–95). Joensuu: Forest Program Consulting.

Lähteitä:

Choi Wang Yong 2009. Metsäterapian tutkimus kiinnostaa Koreassa. Metsäntutkimus 4/2009, 14-16.

Haahtela, T.,Hanski, I.,Joutslahti, P., Laatikainen, T., Puska., Reijula, K., Saarinnen, K.,Vartinainen, E,E.,Vasankari.,et Virtanen, S.2017. Luontoaskel tartuttamattominen tulehdustautien torjumiseksi. Duodecim 133(1), s19-26.

Korpela, K;Ylen; Matti, Tyrväinen,L.;Silvennoinen, H. 2008. Determinants of restorative

experiences in everyday favorite places. Univ. Of Tampere.

Lehtinen,M., Salo,H., ja  Salo,A. 2012: Haltiain Kertomaa – elämän taiasta ja elämästä luonnonhenkien kanssa. Basam Books 2012  HKI
Lehtinen,M., Salo, H. Salo, A. 2013 : Wilhelmin Saunakirja Saunan taiasta. Basam Books. Hki
Lee, J.,Li,Q., Tyrväinen, L.,Tsugunetsugu, Y., Park, B-J.,Kawaga, T. Et miayzaki, Y.2012. Naure therapy and preventive medicine.In: Mfock, J.(ed.) Public Health- Social and Behavioral Health. In Tech,s.325-350.

Macy, J. 2009, Maailma rakastajana ja minuutena. Keinoja maailmanlaajuisen ympäristökatastrofin torjumiseksi. Basam Books. Hki.

Piippo. S. 2008. Kasvien salaiset voimat. Helmi.

Piippo, S.2010. Suomalaiset marjat, kaikki metsän ja puutarhan lajit. Minerva.

Piippo,S.  2016.Villivihannekset. Terveyttä pihoilta, niityiltä, metsistä. Minerva.

Piippo, S. 2017 Elinvoimaa puista. Minerva

Seed, J. Thinking like a Mountain. New Society Publ. USA,CA

Simard, S. (2018) Mycorrhizal networks facilitate tree communication, learning and memory. In Baluska, F. Gagliano, M., and Witzang, G (eds.) Memory and learning in Plants. Springer.

Skolimowsky, H. 1984. Ekofilosofia. Kirjayhtymä. Hki.

Taggart, L. (2017) The Power of Eight. Hay House

Tyrväinen, L. Savonen, E-M., Simkin. J. 2017.  Luke julkaisuja 11

Wahlström, R.2008. Eheyttävä luonto. Michael kustannus. Hki.

Wahlström, R. 2016 Wellness by Loving Nature. Shantia publ. Hki.

Wahlström, R.  Et Juusola, M.2017. Vihreä Hoiva ja Kasvatus. Artemia. Hki.

Luontoyhteyden voimistaminen lasten ja nuorten leireillä – harjoituksia

Materiaalia ohjaajakoulutukseen

Taustaa

Olemme osa luomakuntaa. Selviytymisemme on täysin riippuvaista luonnon hyvinvoinnista, riittävän puhtaasta maasta, vedestä ja ilmasta sekä luonnon monimuotoisuudesta. Hälyttävät merkit kuudennesta sukupuuttoaallosta ja kolmasosan hyönteisistä katoamisesta saavat miettimään, mitä me olemme tehneet väärin kasvatuksessa ja kulttuurissa. Minkälainen kasvatus, sivistys ja eettinen filosofia ja teologia on saattanut luomakunnan sellaiseen vaiheeseen, että ihmislajin selviytyminen on uhanalainen. Ympäristökasvatuksessa, kuten monien tieteenalojen lähestymistavoissa, tieto ja hyöty ovat olleet teollisen ajan aikana valtavirtaa. On lähdettävä uudistamaan tapaa ohjata lapsia, nuoria ja aikuisia siitä, miten suhtaudutaan luontoon, mitä siellä koetaan. Painoarvoa ei anneta niin paljon tiedolle, vaan kiintymyksen, rakkauden, myötätunnon ja tuntemisen kokemuksille. Luontoyhteysharjoitteet ovat keinoja, joilla nämä ominaisuudet voivat vahvistua.

Luonnossa oleminen on keskeinen immuniteettia hoitava, mielialaa nostava ja stressiä vähentävä tekijä. Lapsiin ja nuoriin kohdistuvat tutkimukset ovat tuoneet esille myös sen, että luonnossa oleminen lisää keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta. Luonnossa oleminen lisää liikuntaa ja aistimaailman avartumista. Eläinkohtaamiset, joita lapsi tai nuori luonnossa saavat, kehittävät iloa, myötätuntoa sekä rakkauden ja hoitamisen kokemuksia. Monenlaiset luovuuden muodot kehittyvät luonnossa tapahtuvissa leikeissä. Majan tai hyönteishotellin rakentaminen kehittävät tilan hahmottamista ja kivistä, oksista tehdyt rakennelmat ja muut lasten luovuuden innovaatiot virittävät monenlaisia aistikykyjä. Luontoyhteys on aarreaitta mielikuvitukselle ja ilolle. Luontoyhteysharjoitteet ovat lapsista aikuisiin kehitettyjä aisteihin ja mielikuvitukseen ja sosiaalisen toimintaan liittyvä hauskoja ja usein jännittäviä tehtäviä.

Monille lapsille luontoyhteysharjoitteiden ohjaaminen auttaa löytämään kiinnostus luontoon, kasveihin ja eläimiin. Luontoyhteysharjoitteet virittävät:

-luovuutta ja ongelmanratkaisukykyjä

-itsetuntemusta sekä tunteiden ja omien arvojen tunnistamista

-kiinnostusta luontoon ja asenteiden kehittymistä luonnonsuojelua kohtaan

-keskittymiskykyä, tarkkaavaisuutta, aistitoiminnan herkistymistä

-kokonaisvaltaista hyvinvointia ja liikunnallisuutta.

Luonnosta tulee ystävä ja kumppani. Puut eivät ole enää pelkästään puita, vaan ne saavat uusia merkityksiä. Ystävyyden puu on se, jonne haluaa palata ja sitä halata.  Harjoitteiden kautta paikat ja eläimet, kasvit ja kivet saavat uusia ulottuvuuksia ja niistä tulee tärkeitä kumppaneita.

Luontoyhteysharjoitteiden ohjaaminen

Ohjaajan ominaisuuksista metsässä ja luonnossa korostuvat joustavuus, tilanneherkkyys ja luonnon tunteminen. Luonnon tunteminen ei varsinaisesti tarkoita lajien nimiä, vaan sellaista, mitä säässä, luonnossa tai metsässä yleensä tapahtuu. Kaikenlainen luontoilmiöiden ja eläinten toiminnan tarkkailu, opiskelu ja kiinnostus luomakuntaa kohtaan on elämänmittaisena harrastuksena hyvä valinta ohjaajalle. Nämä kiinnostavat lapsia paljon enemmän kuin nimet ja lajiluettelot. Koska luonnossa monta kertaa tapahtuu aivan yllättäviä asioita ampiaisen pistosta raekuuroon kesällä, joustavuus ja koko agendan muuttaminen hetkessä on mainio ominaisuus.

Keskeistä ohjaamisessa on suorittamisesta ja kilpailusta luopuminen. Kulttuurimme on niin täynnä kilpailun ja voittamisen arvoja, että monasti lapset ja nuoret kaipaavat selkeää viestiä siitä, että kaikki mitä tehdään tai koetaan luonnossa, on samanarvoista. Suorittaminen ja kilpailu eivät kuulu metsään, ei luontoon tai oikeastaan edes ihmiskunnan selviytymiseen. Yhteistyö ja auttaminen ovat keskeisimpiä luonnossa olevia ilmiöitä, aivan samoin kuin ihmistenkin parissa, jos vain sille annetaan mahdollisuus ja huomio. Ohjaajan tulisikin korostaa tätä puolta luomakunnan kokonaisuudessa.

Ohjaamisen yleiset periaatteet

Luonnon kunnioittamisen osoittaminen

On tärkeätä osoittaa luonnossa ollessa kasvien, kivien ja eläinten arvostamista, kunnioittamista ja hellää huomiota. Omalla esimerkillä koko ohjaamisen ajan on valtava merkitys. Monelle on tuttua repiminen tai huutaminen ja eläinten häiritseminen. Ohjaaja onkin joillekin ensimmäinen, joka näyttää, miten hiivitään ja ollaan aivan hiljaa eikä häiritä eläimiä. Jos ne ovat lemmikkejä, miten niitä silitetään ja paijataan. Roskaaminen on suuri suru, ja siksi ohjaaja tuo esille sen, miten voimme kaikki auttaa luontoa huolehtimalla roskista tai keräämällä roskia. Samoin monet kulutustavaramme, joita emme tarvitse, roskaavat ja kuluttavat luontoa. Ohjaajalla onkin suuri mahdollisuus tehdä merkittävää konkreettista ympäristökasvatustyötä metsässä tai lähiluonnossa.

Turvallisen ilmapiirin luominen

Turvallisen ilmapiirin luominen on toinen tärkein ohjaajan taito. Kun lapsi tai nuori kokee olonsa turvalliseksi ryhmässä, hän pystyy aidosti kokemaan ja nauttimaan. Monilla on pelkoja ja siksi alussa on hyvä kertoa erilaisista luonnossa ja metsässä olevista peloista ja kysyä niistä. Samalla tuodaan esille se, miten Suomen luonto on turvallinen ja, jos pelottavia asioita on, esim. käärmeet, hyttyset, niin miten näihin pelkoihin voi varautua. Koska metsässä ja luonnossa usein tunteet avautuvat, on hyvä olla nenäliina mukana – ja tietenkin ensiapuvälineet. On myös etukäteen hyvä selvittää, millaisessa paikassa ollaan ja kartoittaa vaarapaikat, montut, rantojen syvyys jne. Koska luonnossa eksyy helposti, on hyvä sanoa rajat alueelle, missä ollaan ja ottaa mukaan pilli tai kello, jossa on kuuluva ääni. Jos on hyvin avara metsäalue, ohjeet usein unohtuvat. On hyvä tarkkailla, minne kukin ryhmästä menee ja selostaa tarkoin, missä voi liikkua. Ja toki turvallisuutta lisää selkeät pukeutumisohjeet, jolloin epämukavuus vähenee, samoin pelot kylmästä, hyttysistä yms.

Hyväksynnän osoittaminen

Ohjaamisessa on tärkeätä myös hyväksyä kaikki, mitä ohjattavat ilmaisevat kunnioituksella, rauhallisuudella ja kiitollisuudella. Koska harjoitteet avaavat usein aivan yllättäviä tunteita, tarinoita ja tapahtumia, on hyvä varautua kaikenlaisen ihmeellisenkin asian hyväksymiseen. Se samalla ohjaa tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden kehittymiseen. Jos jotain todella yllättävää tapahtuu voi jälkikäteen selvittää asiaa ja palata siihen ryhmän kanssa. Vapaaehtoisuus ja toisen mielipiteen kunnioittaminen ovat harjoitteita annettaessa ensiarvoisen tärkeäitä. Jos jokin harjoite ei tunnu hyvältä tehdä, voi kysyä; mitä jos tehtäisiin tällainen leikki tai toiminta?

Rauhallisuus; riittävä aika on keskeistä

Olemme oppineet suorittamaan ja kiirehtimään. Luontoyhteysharjoitteet ovat poisoppimista tästä luomakuntaa ja ihmistä rasittavasta läksystä. Varaa riittävästi aikaa harjoitteen tekemiseen. Puun luona voi olla kymmenenkin minuuttia tai enemmän, idea ei ole se, että heti tullaan takaisin, kun puu on löytynyt, vaan ohjataan siihen, että vasta kun pilli tai kello soi, niin tulkaa voimapuun luota takaisin. Ajan antaminen onkin muutosta aiheuttava tekijä. Kun on todella aikaa seurustella puun tai eläimen kanssa tai tarkkailla luonnon ilmiöitä, niin pääsee syvemmin niitä tuntemaan ja oivaltamaan. On hyvä myös antaa aikaa palautteille ja keskusteluille. Kun mennään katsomaan toisen voimapuuta, ollaan siellä rauhassa. Pari kolme harjoitusta päivän aikana on usein sopiva määrä, koska harjoitteet vaikuttava niin syvästi.

Seuraavana joitakin luontoyhteysharjoitteita, jotka ovat erityisen sopivia lapsille ja nuorille. Harjoitteita voi keksiä lisää itse tai pyytää lapsia tai nuoria keksimään. 

Luontoyhteysharjoitteet

1. Voimapuu, ystävyyden puu, kutsuva puu

Pyydä kulkemaan rauhassa itsekseen puhumatta muille tunnustellen ja etsimään oma voimapuu tai ystävyyden puu tai puu, joka kutsuu tai joka on kuin sinä itse.

Kun se on löytynyt, niin rauhassa ja hiljaisuudessa tunnustele, katsele, halaa, ihmettele puuta. Voit myös kysyä puulta jonkin asian, joka askarruttaa tai voit myös kertoa puulle, mitä haluat. Voit ehkä mennä maate puun alle ja ihailla sen oksia ja hiljentyä omalla tavalla. Voit myös kirjoittaa puulle runon, asian tai laulun ja laulaa puulle. Kiitä puuta, kun palaat muiden luo.

2. Aistiharjoituksia.

Pyydä ryhmää kävelemään perässäsi hanhenmarssia. Kerro aluksi, miten hauskaa on keskittyä erityisesti yhteen aistiin luonnossa. Kävelytä ryhmää noin 10 minuuttia pyytäen keskittymään ensin näköaistiin, sitten kuuloaistiin, tuntoaistiin ja hajuaistiin. Kun ryhmä kulkee tunnustelemalla oksia, puita, lehtiä, kukkia, kiviä jne. ohjaa näyttäen mallia. Sivele hellästi lehtiä, puun pintaa ja osoita miten herkästi niitä tulee koskettaa, ei repien ja raastaen. Tuoksukävelyn aikana näytä miten kaarnakin tuoksuu ja puiden oksat.

3. Anna lahja parille

Jakautukaa pareihin. Ohjeista jokaista etsimään parille lahja luonnosta. Kerro rajat, millä alueella liikutaan. Kun on valmis, tulee sovitulle paikalle. Kun molemmat parit ovat valmiita, he vaihtavat lahjoja. Lahjan voi myös antaa niin, että saajalla on silmät kiinni ja hän saa ensin tunnustella ja arvata, mikä lahja on. Tätä harjoitusta varten on hyvä kerrata jokamiehenoikeudet eli mitä luonnosta saa kerätä.

Teksti: Riitta Wahlström

Miten kasvattaa luontoa rakastava lapsi?

Yllä olevaan kysymykseen tuskin kukaan osaa tarkkaa vastausta antaa. Seuraavassa huomioita ja pilottitutkimuksen tuloksia. Monasti monet lapset ovat luonnostaan luontoa rakastavia. Itsekin nostin kuivalla kovalla maalla olevat eksyneet kastemadot auringonpaahteesta multaan, kun tunsin niin suurta myötätuntoa niiden kärsimystä kohtaan. Enkä suinkaan ole ainoa, monet ovat kertoneet tehneensä samaa ja ovat edelleen eläimiä ja luontoa rakastavia.

Richard Louv kuvaa kirjassaan Last Child in the Woods, miten nykyajan lapset ovat kadottaneet luontoyhteyden. Lapset aikuisten innoittamina haluavat esineitä, pelejä, katsoa televisiota. Monet tutkimukset osoittavat, että ne vanhemmat, jotka vievät lapsensa luontoon, saavat aikaan ikimuistoisen yhteyden ja kaipuun tarkastella ja rakastaa luontoa. Seuraavassa muutamia yksinkertaisia ehdotuksia luontorakkauden innoittamiseksi.

Vie lapset niin usein kuin mahdollista puistoon, metsään, rantaan ja innosta lasta löytämään sieltä jännittäviä hauskoja asioita. Kerro tietoja, tarinoita, satuja puista ja kaikesta, mitä näette. Haistelkaa, maistelkaa, koskettakaa ja iloitkaa. Auttakaa jos näette pulassa olevia eläimiä. Kerro, että jokainen eläin on tärkeä, kaikilla on oma tehtävänsä. Ihailkaa luonnon, maiseman ja auringon, kuun ja tähtien kauneutta.

Syökää ja kerätkää luonnon antimia. Tehkää luonnosta leluja, musiikkivälineitä, orkesteri kivistä, tikuista. Kasvattakaa yhdessä viherkasveja ja yrttejä ikkunalla, parvekkeella tai pihalla. Laulakaa siemenille, vesille ja mullalle kiitoslauluja. Kertokaa uskomaton tarina siemenen kasvusta isoksi kukaksi, puuksi. Kertokaa, miten maailman esineet ovat peräisin luonnosta, muovikin öljystä.

Jos mahdollista, käykää kotieläintarhoissa, eläintarhoissa ja ihmetelkää niiden elämää yhdessä. Kurkistakaa mehiläisten maailmaan, tositarinoiden kautta niiden ihmeellisestä tavasta tehdä hunajaa. Koristakaa kotia yhdessä kivillä, kävyillä, oksilla. Kun syötte hedelmiä, kertokaa niiden kotimaasta, miten ne kasvavat ja miten pitkä matka niillä on ollut tulla Suomeen. Menkää metsään, rannoille, puistoon, pihaan. Ja tehkää lasta innostavia luontoyhteysharjoituksia.

Pidin luontoleiriä pojille järven rannalla kesällä. Luontoleirillä olevat pojat olivat sijoituslapsia ja monella oli aika rankka tausta. Kokeilin kuitenkin helppoja luontoyhteysharjoituksia, esimerkiksi etsi itsellesi voimapaikka, voimapuu tai voimakivi. Kerro miksi juuri tämä puu, kivi paikka on sinun voimapaikkasi. Kuuntele ja kysy ja anna lapsen kertoa tai olla kertomatta, mitä lapsi haluaa. Toinen harjoitus voisi olla etsiä jännittävin paikka. Ja kerro miksi se on jännittävin. Pyysin lapsia etsimään luonnosta sellaista, mikä olisi kivointa tulevaisuudessa. Useat pojista tekivät kivistä ison kalan, koska halusivat onkia suuren kalan. Tämä oli kivointa.

Pyysin lapsia etsimään myös kauneimman kiven. Opetin lapsia, kuinka voit laskea kivillä erilaisia laskuja. Kerroin myös kivien tarinoita ja vaikutuksia. Hieroimme lämpimillä kivillä toistemme jalkapohjia – olipa hauskaa.

Illalla kun luontoleirillä oli aikaa sytyttää nuotio, pyysin poikia etsimään keppejä ja kun he laittoivat kepin tuleen, pyysin, että pojat kertoisivat omista peloistaan ja heittäisivät pelkonsa tulen poltettavaksi. Luontoleirillä kaikki pojat kertoivat peloistaan ja kun keppi paloi, lausuimme vahvistuksia – pelko palaa pois – ja keskustelimme peloista.

Pojat rakastivat näitä harjoituksia ja halusivat niitä kokea joka päivä.

Aamuisin kiitimme eri ilmansuuntia ja luontoäitiä ja taivasta. Kiitimme vedestä ja luonnon antimista. Vaikka pojat olivat ns. hankalassa iässä, 9–13-vuotiaita, he halusivat osallistua ja olivat mukana. Luonnon kiittämisestä tuli ihan päivittäinen tapa ja luontosuhde oli laajentunut ja syventynyt. Kun viikko oli lopussa, pojista näki sen surun, mitä oli siirtyä takaisin koneiden ja melun maailmaan. Pojat olivat tuoneet pelejä mukanaan ja leiripaikassa oli televisio. Emme kieltäneet mitään, mutta koko viikon aikana pojat eivät halunnetkaan pelata tai katsoa televisiota. Jokainen päivä oli niin kiva ja mielenkiintoinen, että uni tuli heti ja aikaa ei riittänyt peleille.

Ilo ja hyvä olo luonnossa turvallisen aikuisen seurassa, rauha ja aika kasvattavat luontoa rakastavaa lasta. Kun on oppinut rakastamaan luontoa, on rakastava myös ihmisille. Olemme yhtä, samaa Luojan kokonaisuutta.

Luonto itse on suurin opettaja. Luonto ilmaisee ihmeellistä hoivaa ja rauhoittamista. Joku voisi sanoa kaiken hyväksyvää pyyteetöntä rakkautta. Luonnon olemus on siten ei vain fyysisesti hoitava vaan myös henkisesti. Lapsi aistii sen suoraan ja siksi lapset useimmiten tykkäävät olla luonnossa. Ilo ja elämykset ovat voimakkaita, ja lapsi saattaa innostua riehumaan, juoksemaan, hyppimään, mikä on vain hyvä asia. Joskus rahoittamiseen voi käyttää intiaanikävelyn ohjausta. Laitat jalan hitaasti maahan, niin että alat hiipiä todella hiljaa, hitaasti tunnustellen ja katsellen eri suuntiin, ikään kuin intiaanit. Tämä leikki tuntuu lapsista hauskalta, koska yritys olla aivan hiljaa mutta liikkuen viehättää. Samalla voi pyytää katsomaan miten eläimet lähellä toimivat. Lapsen ja nuoren kyky siirtyä toisesta tavasta toiseen on hyvin nopeaa ja herkkää.

Leirit tytöille

Iloa luonnosta ja eläimistä -päiväleiri syyslomalla 12.-15.10.2020

Päiväleiri 8–12-vuotiaille syyslomalla 2020

Helsingin NNKY:n toimitiloissa, Mechelininkatu 15 A 8

Syksyn kivoin päiväleiri kaikille luonto- ja eläinrakkaille! Leirillä tutustutaan luonnon ihmeisiin ja pohditaan ihmisen suhdetta eläimiin. Teemme retkiä kivoihin kohteisiin ja tapaamme suloisia eläimiä. Voit etukäteen sovitusti ottaa yhtenä päivänä oman lemmikkisi mukaan. Sään salliessa teemme piknikin myös lähikallioille tai merenrantaan.

Leirimaksu 50€. Maksusta voi saada vapautuksen tarvittaessa.

HUOM! Jos leirejä ei voida pitää koronavirustilanteen vuoksi, maksua ei tarvitse maksaa.

Leirien ohjelman suunnittelusta ja toteutuksesta vastaavat koordinaattori Laura Weckström ja  ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka yhdessä leiriohjaajien kanssa. Leirit ovat osa Helsingin NNKY:n luomakuntahanketta, jossa tavoitteena on kehittää lasten ja nuorten ajattelun taitoja sekä suhdetta luontoon ja eläimiin kestävän kehityksen hengessä. Tarkoituksena on tarjota iloa ja elämyksiä luonnosta ja eläimistä.

 

Luomakunnan kanssa luontorauha!

Eettisesti ja esteettisesti kestävä luontosuhde

Millainen on luomakunta ja mitä merkitsee sen kanssa solmittava rauhansopimus, luontorauha? Kysymykset ovat ajankohtaistuneet kahdessa kokoaan suuremmassa hankkeessa: Helsingin NNKY aloitti vuonna 2017 ympäristöfilosofi Leena Vilkan johdolla tytöille suunnatun leirimuotoisen ympäristökasvatusprojektin Luomakunta – iloa luonnosta ja eläimistä. Saman vuoden juhannuksena luettiin Ukko-Kolin huipulta ensimmäisen kerran PAX NATURA – Luontorauhan julistus. Sen kansainvälisiä sukulaisilmiöitä ovat Universal Declaration of Rights of Mother Earth ja The Pax of Natura Foundation sekä ympäristöliike Greenpeace, vihreä rauha.

Luomakunta-hanke

Luomakunta-hanke on filosofiaa lapsille -tyyppisesti elämänkatsomukselliseen pohdintaan ja vastuunottoon johdattava ja siihen käsitteellisiä välineitä antava projekti, jota tukee erityisesti humanistinen ympäristöntutkimus. Siinä yhdistyvät elämyksellinen ja tiedon jäsentämä ympäristön havainnointi; siitä edetään ympäristötaitojen harjoitteluun. Luomakunta henkilöityy kumppaniksi, jonka kanssa toimitaan yhteisymmärryksessä ja toistaan kunnioittaen ja sivistyneesti, hyviä tapoja noudattaen.

Hanke tuottaa aineistoa arvotietoisuuden kehittämiseen ja asennekasvatukseen. Hankalia kysymyksiä ei vältellä, mutta ote on positiivinen, elämänuskoinen, ratkaisuja uteliaasti etsivä. Eläin-, kasvi- ja kivikunta – samoin kuin oman ryhmän jäsenet – kohdataan luonnossa leiriytyen ja retkeillen, elämyksellisesti ja tunnesiteitä kehittäen; filosofiset kysymykset muotoillaan ikäkauteen sopiviksi. Vaikkakin leiritoiminta on järjestelyteknisistä syistä ja jäsenten monikulttuurisuus huomioon ottaen rajattu tytöille, sen tulokset tukevat erottelematta ja sukupuoleen pysähtymättä lasten ja nuorten henkistä kasvua ja aloitteellisuutta.

Luomakunta luonnontilassa

Luominen synnyttää luomuksen, luoman, ja niiden järjestelmän, luomakunnan. Luomus on luonnonhistoriallisen keskusmuseonkin hiljakkoin käyttöön otettu nimi. ”Luomus on luonnon muisti”, näin kuuluu museon tunnuslause. Luovuudesta puhuminen on kulttuurissamme henkistynyt tarkoittamaan ratkaisuhakuista toimintaa erityisesti tutkimuksessa ja taiteessa. Takana on luomisen konkreettinen merkitys (luoda lunta, yms.).

Luomakunta on yhtä kuin maailma, universumi. Lapsillekin tuttua on jako eläin-, kasvi- ja kivikuntaan; ihmiskunta on, jos niin halutaan nähdä, neljäs, eläinkunnasta erillään. Ryhmää merkitsevä kunta esiintyy nykykielessä lukemattomien yhdyssanojen jälkiosana, yhteiskunnasta osuus- ja osakuntiin tai seurakuntiin. Näille erilaisille kunnille on leimallista keskinäinen sidos ja riippuvuus. Kunta on aina enemmän kuin yksilö; se on yhteisö, juridinen henkilö, jolla on omat velvollisuutensa ja oikeutensa.

Ajatellaanko luomakunta luoduksi, jonkun tai jonkin luomukseksi, vai omaehtoisesti kehittyneeksi ja edelleen kehittyväksi? Edessä on maailman- ja elämänkatsomuksellinen tulkinta. Liikkeellepanijaksi ja ohjaajaksi nähdään joko tekijäpersoona, Luoja, tai sitten kehitysopin mukainen itseohjautuva luonto.

Luoja vai omaehtoinen luonto? Valitsemisen pakon väistää elegantisti ympäristöjournalismin pioneeri Philip Shabecoff, joka toteaa:

”Olen syvästi vaikuttunut luonnontilaisen maailman kauneudesta ja ihmeellisyydestä. Kuka tai mikä sen loikin, luonto on loputtomasti muunteleva esteettinen mestariteos.”

Hän lopettaa:

Minulle elämä ilman luonnon kauneutta on mahdoton ajatus.”

Niin minullekin, voisin sanoa.

Luomakunta hahmottuu luontokappaleista koostuvaksi kokonaisteokseksi tai kokonaistaideteokseksi. Sen kauneus on kerroksellista: osista niiden yhdistelmiin, universumiin asti. Tasapainotila on dynaaminen, ja siirtymät tilasta toiseen tapahtuvat epävakauden, häiriöiden, murrosten ja katastrofien kautta.

Luonnon luoman rinnalle tai sijaan tulee ihmisen luoma: kulttuuri. Se on hänen ohjauksessaan syntynyt ja hänen toimestaan rakentuva systeemi. Valinnoista ja tuloksista on tekijän huoli ja vastuu. Luonnon- ja kulttuuriperinnön säilyttäminen ja niistä huolta pitäminen on perustuslakiimmekin kirjattu velvoite.

Ihmisluonto ja ihmisluoma: kulttuuriympäristö

Ihmisen asema, ainakin raamatullisessa luomakunnassa, on olla viimeinen ja ylin, mutta samalla uskottu palvelija, viljelijäksi ja vartijaksi asetettu. Siinä hän itsekin on luoja, työn jatkaja ja kehittäjä. Luonnontilainen ja ihmisen luoma lomittuvat, sekoittuvat ja kerrostuvat. Mukaan tulee vielä henkinen, aineeton maailma aatteineen ja ideoineen, tieteineen ja taiteineen.

Ihmistyön positiivisena puolena on ympäristön rikastuttaminen, negatiivisena tarkoituksellinen tai vahingossa tapahtuva hävittäminen ja peittäminen. Rakentaminen merkitsee lähes aina jonkin aikaisemman, arvokkaan tai arvottoman, tuhoamista. On arvioitava, kannattaako muuttaa; on punnittava positiiviset ja negatiiviset ympäristövaikutukset. Luonnontila ja ihmisluonto kohtaavat, ja luomistyön jatkoa säätelee ihmisen luonne ja luovuus. Kulttuuri on ihmisen käden- ja jalanjälki, sormenjälki, luomisvoiman ja -vimman tulos.

Viimeaikainen keskustelu on paljolti ollut uhkien ja tuhokuvien esilletuontia ja pelolla vaikuttamista. Ihmistyöllä on kuitenkin merkittävä positiivinen, rakentava roolinsa. Maalais- ja kaupunkimaisema – liepeillään ristiriitaisia tuntoja herättävät teollisuusalueet ja liikenneväylät – ovat ympäristötyyppejä, joiden säilyminen ja jatkuminen vaatii ihmistä, hyvässä ja pahassa.

Ihmistoiminta tuottaa ristiriitoja eri arvolajien välille. Tuulivoimalat ovat usein ilmeinen esteettinen maisemahaitta, kuitenkin samalla lupaus ekologisesti edullisesta tavasta tuottaa energiaa. Meluaidat ja -vallit kätkevät autoilijalta näköalan suojatessaan tienvarren asukkaita liikennemelulta. Kaupunkirakenteen tiivistäminen vähentää liikkumisen tarvetta, mutta sulkee pitkät näköalat ja syö viherympäristöjä, kuten nyt Helsingissä.

Haitta ja loukkaus ovat pienempiä pahoja kuin turmeleminen ja pilaaminen – välissä on vain aste-ero. Ärsytetyn luonnon reaktiot ovat arvaamattomat ja johtavat vastatoimiin, varustautumiseen ja äärimmillään sotaan – ilmastonmuutos yksi ennusmerkeistä. Luonto on kaksoisolentomme: ihminen kohtaa luonnon ja siinä itsensä. Kulttuuriluonto on luonnon luomistyön laajennus, ihmisen omakuva.

Luontorauha eli rauha luonnon kanssa

Luontorauha on tahdonilmaus, tekojamme ja toimintaamme ohjaava sopimus. Sen virallisti ja teki seremonialliseksi Kolin PAX NATURA, luontorauhan julistus, josta on tulossa, ehkä jo tullutkin, perinne. Takana on kaksi yhdistystä, Ukko-Kolin Ystävät ja Kalevalaisen Kulttuurin Liitto.

Mallia julistustekstiin ja sen esitystapaan on haettu Turun joulurauhan julistuksesta, kaavakin on näissä kahdessa samanhenkinen.

Näin Kolilla:

”Juhannuksen yöttömän yön valossa kehoitetaan kaikkia luonnossa eläviä ja luonnossa liikkuvia kohtaamaan Maan luonto kuten ihmisluontokin kalevalaisen luontosuhteen mukaisella kunnioituksella ja myötäeläen.”

Ja näin Turussa:

”…julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään…”

Joulurauhan rikkomisesta seurasi taannoin tavallista ankarammat rangaistukset – nykyään ei enää juridisesti, kylläkin moraalisesti. Sen julistuksessa siirrytään nopeasti muistuttamaan rauhan rikkojaa kohtaavista rangaistuksista, vaikka rangaistuksen pelossa toimiminen on moraalisesti heikompi vaihtoehto kuin hyvin käyttäytyminen hyvän itsensä vuoksi. Luontorauhan julistuksen teksti on niukempi, ”kalevalaista luontosuhdetta” käyttäytymismalliksi tarjoava vetoomus, vailla seuraamusmainintaa.

Luontorauha merkitsee tasapainoista, sovinnollista suhdetta ihmisen ja kaikenlaisen luonnon välillä. Onko se juuriltaan kalevalaista vai muuta, se on sittenkin toissijaista. Kysymys on elämäntavasta ja -asenteesta, jonka voi nähdä eettis-esteettisenä. Tämä julistus, yhtä lailla kuin joulurauhan, on yhteinen tahdonilmaus. Se sitouttaa kunnioittavaan ympäristösuhteeseen ja hyvään käytökseen. Se on enemmän kuin sovinnaistapojen noudattamista; on kysymys ympäristöystävällisistä elämäntavoista, ympäristösivistyksestä, kunnioittavasta asennoitumisesta eläin-, kasvi- ja kivikuntaan, ja ihmiskuntaan. Kyse on hyvän käytöksen etiketistä, toisen ja toiseuden kohtaamisesta ystävällisessä hengessä.

Mytologinen ihannetila on ikuisen rauhan paratiisi, Eeden, kiellon rikkomisen takia menetetty. Vihreä rauha (green peace) on rauhanliike, joka hakee ihmisen ja luonnon ristiriitojen ratkaisua sovinnosta. Yleisnimestä on tullut nimi keskeiselle luonnonsuojeluliikkeelle: Greenpeace.

Rauhanjulistus velvoittaa, oli sitten kysymys luontorauhasta tai siihen rinnastuvasta joulurauhasta, koulu-, koti- tai ruokarauhasta. Yhteiselämä perustuu vuorovaikutukseen, jossa on pelisäännöt ja niiden noudattamatta jättämiselle sanktiot. Laki ympäristörikoksista epäilemättä tarvitaan, mutta ennen lainlukua ja tuomioita on järkevää turvautua pehmeämpiin keinoihin, kasvatukseen ja valistukseen.

Personifiointi, henkilöllistäminen, merkitsee luonnon ja sen osien ajattelemista ihmisen kaltaiseksi, ihmismäiseksi. Sellaisena luonnosta tulee neuvotteluosapuoli. Kun luomakunnasta on tehty juridinen henkilö, sopimuskumppani, sille tarvitaan ääni, puhemies, puolustusasianajaja, etujen valvoja. Ihmisen on otettava paikka ja rooli luontoasiamiehenä, kuluttaja-asiamiehen (ombudsman) tai lapsiasiamiehen tapaan. Ajaessaan luonnon etua ihminen ajaa omaakin etuaan.

Sota- ja konfliktitilanteita pyritään purkamaan rauhanneuvotteluin. Onnistuessaan ne päättyvät rauhansopimukseen. Sota luontoa vastaan on sotaa ilman sodanjulistusta. Taistelu on luontokirjallisuudenkin käyttämää kuvastoa. Maata valloitetaan viljelykselle, sankarillisia kamppailuja käydään petoja ja luonnonvoimia vastaan, joskaan ei enää entisenlaista voitonriemua tuntien.

Luonnon- ja luontorauhan paradoksi on siinä, että luontokin on välillä hyökkäävä ja itsetuhoinen. Toisiaan jahtaavien eläinten ja elintilastaan kamppailevien kasvien lisäksi on maahan iskeytyviä meteoriitteja, tulivuorenpurkauksia, mutavyöryjä ja tulvia – ihmisen aiheuttamista ympäristötuhoista puhumattakaan.

Uhista syntyy ympäristöahdistus ja lamaannus. Pelot ovat todellisia, mutta niitä ei pidä päästää hallitseviksi. Asenteen valinta on ympäristöpoliittinen päätös. Positiivisuus on voimavara. On viisasta tahtoa luonnon parasta. Luomakunta-hanke järjestää lapsille ja nuorille tietoa ja elämyksiä tarjoavia keskustelevia toimintaleirejä, mottona ”Iloa luonnosta ja eläimistä”. Iloa, ennen kaikkea, vaikka…

Elämä on teos, joka muuntuu ja mukautuu, uudistuu, kuihtuu ja kuolee. Ekosysteemille on ominaista jäsenten keskinäinen riippuvuus. Kokonaisuudeksi rakennettu, suunniteltu ja luotu ihmiselämä rinnastuu luontoon. Kummassakin on pinta- ja syvätaso. Pinnan kauneus on laaja-alaista, horisontaalista, syvätaso kapea-alaista, keskittynyttä, vertikaalista.

Ympäristösivistys ja -viisaus

Hyvää käytöstä on toisen ymmärtäminen, huomioonotto, kunnioitus. Kauneudella on tässä eettis-esteettinen ja tiedollinen luonne. Tällainen ympäristösivistys ja -viisaus on enemmän kuin tietoa: sydämen sivistystä. Siihen kuuluu tahdikkuus; Aalto-yliopiston estetiikan professori Ossi Naukkarinen näkee konkreettisen taustan tahdissa kulkemisessa. Tahdikkuus on eläytymistä toisen asemaan, empatiaa. Etiketti on ymmärretty keskinäistä kanssakäymistämme sääteleväksi, mutta se voidaan – ja se tuleekin – laajentaa ihmisen ja muun luomakunnan väliseksi hyvän käytöksen ohjenuoraksi.

Rauha luonnon kanssa merkitsee elämäntavan sovittamista yhteen luonnon kanssa; tähän pyrkii kohtuusliike, joka ajaa vastuullista, ekologisesti kestävää elämäntapaa. Tasavertaisen suhteen edellytyksiä on toinen toisensa tunteminen ja kuunteleminen. Tälle luo pohjaa luontoharrastus ja luonnon tutkiminen. Tunteminen koskee yhtä hyvin kulttuuriympäristöä ja virtuaalimaailmoja.

Tuntemisesta kuljetaan arvostamiseen. Arvossa pitämäänsä haluaa suojella, lojaalina ystäväänsä kohtaan. Maamme ensimmäinen luonnonsuojelun valvoja Reino Kalliola ilmoitti syksyllä 1921, 12-vuotiaana koululaisena, tavoitteekseen tulla luonnonystäväksi, virikkeen antajana erityisesti Luonnon Ystävä -lehti (sittemmin Luonnon Tutkija). Luonnonrakkaus, kiintymys luontoon ja luonnontunne leimasivat hänen koko työuran aikansa puheita ja kirjoituksia sekä virkamiehenä annettuja lausuntoja.

Ulkopuolisesta havainnoijasta kasvetaan sisäpuoliseksi osallistujaksi, toimijaksi. Havainnointi vaihtuu tekemiseksi, ja myös tekemiseen sisältyy esteettistä nautintoa ja hyvinvoinnin tunnetta. Jokapäiväisten toimien kenttiä ovat arkkitehti Gustaf Strengellin taideluomien trilogiasta tutut koti, rakennus ja kaupunki – yhtä hyvin vihreämmät puutarhat, puistot, viljelykset ja metsät. Kauneuden tavoittelu olemassa olevaa ymmärtäen ja uutta tuottaen on yksi toimintojen motiiveista. Ihanneyhteiskunnat ja ekoyhteisöt ovat elämäntavan hakua. Suuntaviivoja hahmottelevat manifestit ja visiot, konkreettisemmin ympäristöohjelmat taideohjelmien tapaan.

Kirjallisuus ja muut taiteet antavat malleja ympäristön havainnointiin ja siitä nauttimiseen, mutta myös innostavat tekoihin. Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944), Laulujoutsen (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954) inhimillistivät ja tekivät läheisiksi luonnoneläimet.

Vertauksia, metaforia ja symboliikkaa on osattava lukea. Voidaan kuvitella yhtä tietäen samanaikaisesti että toisin: tähtitaivas on yhtäältä nimettyjen tähtikuvioiden kirjokansi, toisaalta tiedollisesti valtava syvyys, josta näemme eriaikaista valoa. Mielikuvituksen ja tieteen taivaat mahtuvat samaan näkymään.

Mystinen, syvä tietämättömyys voi sekin olla esteettisesti kiehtovaa: hämmennys ja ylevän kokemus avaruuden etäisyyksien, valovuosien edessä. Yhteyttä ja tunnesuhdetta luontoon rakentaa F.E. Sillanpää joulupakinoissaan. Yhteys merkitsee kosketusta, ja koskettavuutta. Novelli ”Unelma joulusta” vuodelta 1928 päättyy kuvitelmaan haikean onnellisesta kuolemasta: ”Äärettömän pieni lämmin kohta vain sammuisi äärettömän suuren ja kylmän avaruuden keskellä.”

Lopuksi

Luomakunta- ja Luontorauha-hankkeet voi nähdä siemeniksi ja iduiksi, kansanuskon kielellä etiäisiksi, nykypuheessa heikoiksi signaaleiksi. Ne antavat nimen ja kasvot toiminnoille ja liikkeille, joilla on kasvun mahdollisuus.

Tulevien vuosien luontorauha julistetaan ehkä yhtä näkyvästi kuin Suomen Turun joulurauha, ja luomakunta laajentunee uskonnollisista värityksistään neutraaliksi nimitykseksi keskinäisen riippuvuuden maailmallemme. Luomakunta-sanalla on juhlallinen, mutta samalla pehmeän sadunomainen sävy. Luomakunnan luontorauhan tunnukseksi sopisi taiteilija Anna Estarriolan mediainstallaatio, tilateos, The System (2017), jossa ihmiset, eläimet, esineet ja tunnistamattomat möykyt istuvat sopuisasti yhteisessä tulevaisuuspaneelissa, toistensa ymmärtämistä yrittäen.

Teksti: Yrjö Sepänmaa

(Artikkeli on tarkistettu versio samannimisestä esitelmästä PAX NATURA – Luontorauhan julistus -seminaarissa Kolilla Luontokeskus Ukossa 22.6.2019; julkaistu laajempana Elonkehä-lehdessä 2/2019, s. 26–33.)

 

KIRJALLISUUTTA

Fiala, Andrew (ed.): The Peace of Nature and the Nature of Peace. Essays on Ecology, Nature, Nonviolence, and Peace. Brill/Rodopi. Leiden/Boston 2015.

Henry, Tom: Between the Lines: Enviro Beat Icon ”Connects the Dots” in Latest Book. SEJournal, Fall 2013 (October 15). SEJournal’s Tom Henry speaks with former New York Times staff writer and environmental journalism pioneer Philip Shabecoff about how and why he wrote his latest book, “Places: Habitats of a Human Lifetime”.

IC-98 [Patrik Söderlund ja Visa Suonpää]: Hours, years, aeons. Moving Images and other projects 1998–2015. Toim. Taru Elfving, Patrik Söderlund, Vesa Aaltonen. Frame-säätiö, Helsinki 2015.

Joulurauha. Wikipedia. https://fi.wikipedia.org/wiki/Joulurauha

Kalliola, Reino: Nuoren luonnontutkijan opaskirjoja 1920-luvulla. Luonto sydämellä. Kirjoitelmia ja puheita 1930–1977.  WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva 1978, s. 114–124.

Lankford, E. Louis: Aesthetics: Issues and Inquiry. The National Art Education Association, Reston, Virginia, 1992.

Mensvoort, Koert van, Grievink, Hendrik-Jan (concept, editing and design): Next Nature Book. Nature Changes Along With Us. Second revised edition. Next Nature Network, Amsterdam 2015 (2012).

Naukkarinen, Ossi: Tahdikkuus esteettis-eettisenä toimintaperiaatteena. Tiede ja edistys 36 (2011), s. 315–330.

Rights of Mother Earth. Universal Declaration of the Rights of Mother Earth.

Sepänmaa, Yrjö: Esteettinen maisemasuhde ja ympäristövastuu. Elore 1/2018. www.journal.fi

Sepänmaa, Yrjö: Esteettinen ympäristösivistys. Tieteessä tapahtuu 1/2020, s. 21–27.

Sepänmaa, Yrjö: Ihminen luontona, luonto ihmisenä. Ympäristömytologia. Kalevalaseuran vuosikirja 93. Toim. Seppo Knuuttila ja Ulla Piela. SKS & Kalevalaseura, Helsinki 2014, s. 21–33.

Sepänmaa, Yrjö, Heikkilä-Palo-Liisa, Kaukio, Virpi (toim.): Vihreä päänsärky! Taidetta siemenestä kompostiin. Maahenki, Helsinki 2017.

Shabecoff, Philip: Places. Habitats of a Human Lifetime. Becket Mountain Books, Berkshire, Massachusetts 2012.

Sillanpää, F.E.: Unelma joulusta. Novellit II. Toimittanut Aarne Laurila. Otava, Helsinki; s. 231–235. (Ilmestynyt ensi kerran kokoelmassa Rippi 1928.)

Suomen perustuslaki. 20 § Vastuu ympäristöstä. 11.6.1999/731.

MUUTA

Eedenistä pohjoiseen – Garden Lovers. Elokuva. Ohjaus Virpi Suutari. Made Oy, Helsinki 2014.

Estarriola, Anna: The System. Multimediainstallaatio. Galleria Sinne, Helsinki, 8.6.–5.8.2018.

Luomakunta – iloa luonnosta ja eläimistä. Ympäristösivistystä lapsille ja nuorille -hanke 2018–2020. Helsingin NNKY [Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys]. Projektin johtaja ympäristöfilosofi Leena Vilkka.

Luomakunta. Mitä jätämme jälkeemme?  Kajaanin kaupunginteatterin ja Kajaanin seurakunnan yhteistyönäytelmä. Käsikirjoitus Janne Kinnunen ja työryhmä Anton Tsehovin Kolme sisarta -teoksen pohjalta, ohjaus Janne Kinnunen. Ensi-ilta 27.4.2018 Kajaanissa.

LUOMUS – luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki.

Luonnontiloja. Jouna Karsi – Mari Mäkiö – Tamara Piilola – Raimo Saarinen. Näyttely Lapuan Taidemuseossa 3.2.–26.5.2018.

PAX NATURA – Luontorauhan julistus Kolilla juhannuksena 24.6.2017, 23.6.2018 ja 22.6.2019, jatkuu vuosittain.

The Pax Natura Foundation. Salt Lake City, Utah, USA. http://www.paxnatura.org

Materiaalipankki

Tältä sivulta löytyy luomakuntahankkeen materiaalia. Linkit otsikoissa.

Leena Vilkka: Lapset pelastavat maapallon

Parasta mitä voimme tehdä on kasvattaa lapset ja nuoret ympäristötietoisuuteen ja ekologiseen elämäntapaan. Jokaisessa lapsessa asuu kaipuu eläin- ja luontoyhteyteen. Omakohtaisesta suhteesta eläimeen tai metsään kasvaa syvä kiintymys ja huolenpito luomakunnasta.

Leena Vilkka: Eläimen oikeus elämään

Meidän on kohdeltava eri lajeihin kuuluvia oikeudenmukaisesti ja otettava huomioon, että monet eläimet ovat tuntevia ja tietoisia olentoja yhtälailla kuin ihmisetkin.

Leena Vilkka: Luonnon monimuotoisuus

Määrällisesti eniten uhanalaisia lajeja on sammalissa, putkilokasveissa, perhosissa, kovakuoriaisissa ja jäkälissä. Metsät ovat elintärkeitä ja metsien talouskäyttö on uhanalaisuuden merkittävä syy. Luonnon monimuotoisuus on kaiken elämän edellytys maapallolla. Viime kädessä ihminen ja luonto ovat yhtä. Kaikki, mitä tapahtuu luonnolle, tapahtuu myös ihmiselle. Luomakunnan tragedia koskettaa syvästi ihmisen omaa hyvinvointia.

Leena Vilkka: Jumala näyttäytyy luonnossa

Vahva luontosuhde näkyy runsaana luonnonympäristöissä liikkumisena ja positiivisesti koettuna terveytenä. Luontosuhde kehittyy lapsuudessa, mutta voi aikuisellakin vahvistua voimakkaista luontoelämyksistä.

Pauliina Kainulainen: Ekoteologiaa lapsille

Ekoteologia on yksi luomakuntahankkeen taustalla vaikuttavista tieteenaloista. Hankkeen toiminta ei ole uskonnollista, mutta ekoteologiasta tutut luonnossa hiljentyminen ja luomakunnan kunnioitus ovat osa sitä. Kirjoittajana teologian tohtori Pauliina Kainulainen.

Yrjö Sepänmaa: Luomakunnan kanssa luontorauha! 

Emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa kirjoittaa ympäristöestetiikasta, jonka arvot näkyvät myös luomakuntahankkeessa, sekä luontorauhasta ja sen julistamisesta.

Näkyvä Nainen: Iloa luonnosta ja eläimistä

Luomakuntahankkeen koordinaattori Katri van Wensenin haastattelu Näkyvä Nainen -lehdessä.

Riitta Wahlström: Miten kasvattaa luontoa rakastava lapsi? 

Psykologi ja kasvatustieteen lisensiaatti, ympäristökasvatuksen asiantuntija Riitta Wahlström havainnollistaa, miten lapsen voi saada kiinnostumaan luonnosta ja opettaa arvostamaan sitä.

Riitta Wahlström: Luontoyhteyden voimistaminen lasten ja nuorten leireillä – harjoituksia

Tässä artikkelissa neuvotaan muutamia yksinkertaisia harjoituksia, joilla voi vahvistaa lasten ja nuorten luontosuhdetta.

Riitta Wahlström: Luonnonmukainen metsä ja hyvinvointi

Riitta Wahlström kirjoittaa metsien hyvinvointi- ja terveysvaikutuksista sekä syväekologiasta.

Luomakuntahanke: Iloa luonnosta ja eläimistä

Helsingin NNKY on käynnistänyt luomakuntahankkeen. Tavoitteena on kehittää tyttöjen ajattelun taitoja sekä rikastuttaa ja syventää
eläin- ja luontosuhdetta ympäristöfilosofian
ja ekoteologian hengessä.

Maapallon tulevaisuus

Luomakuntahanke oli mukana järjestämässä Maapallon tulevaisuus -keskustelutilaisuutta Eduskunnan kansalaisinfossa 7.2.2018. Tilaisuuden avasiLeena Vilkka ja puhujina muun muassa Hanna Kosonen, Eero Paloheimo ja Mika Anttonen. Keskustelutilaisuudessa pohdittiin maapallon tilaa ja mitä on tehtävissä maapallon pelastamiseksi ilmasto-, ympäristö- ja pakolaiskatastrofeilta. Erityisesti etsittiin ratkaisuja ilmastonmuutokseen maapallon uudelleen metsityksestä. Keskustelutilaisuudessa pohdittiin kansalaisjärjestöjen roolia ja mahdollisuuksia toimia globaaleissa kysymyksissä.

Tilaisuuden järjestivät Helsingin NNKY,  Tekniikka Elämää Palvelemaan ry, Elonkehä – kulttuuriekologinen lehti ja Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry yhteistyössä kansanedustaja Hanna Kososen kanssa.